Tältä näyttää täysin käsityskyvyn tuolle puolen menevän rakentamisen sekä siitä seuranneen, äärimmäisen vakavan kosteus- ja mikrobivaurioitumisen seuraukset. Kaikkein käsittämättömintä tässä tapauksessa oli se, että kiinteistön omistaja oli autuaan tietämätön näistä, vaikka rakennus haisikin perunakellarille lähes 100m päähän ulko-ovesta.
On oikeastaan aika tyypillistä, että kun on tietynlaiseen hajumaailmaan elämässään tottunut, ei osaa yhdistää tiettyjä, ehkä muiden mielestä selkeitä, hajuhaittoja ja niiden alkuperää. Meidän ehdoton ja periksiantamaton kantamme on, että homeenhaju ei kuulu asuintiloihin ja -rakennuksiin.
Vesikaton kattotuolit ovat, kuten kuvista näkyy, aivan läpeensä lahot tai jos eivät vielä sitä ole, kovaa kyytiä vaurioitumassa. Syy todetuille vaurioille on ollut rakennuksen alkuperäinen vesikatto vuodelta ’47, joka on uusittu vasta pari vuotta sitten. Vesikatto on vuotanut, jonka vuoksi kattotuolien alapaarteet ovat uineet vuosikausia kosteudessa, sillä rakenne oli höyrynsuljettu alunperin toisiksi viimeisen kuvan mukaisella, muovivahvistetulla, vaaleanruskealla paperilla, joka oli kuitenkin kauttaaltaan täysin epätiivis.
Ensin rakenne on alkanut kosteuden vaikutuksesta pehmetä, jonka myötä mikrobikannat ovat iskeneet puumateriaaliin, käyttäen sitä ravintonaan. Lopulta, kun mikrobeille ei ole enää ruokaa piisannut, on puu alkanut lahota. Lahoamiseksi kutsutaan siis tapahtumaa, jossa bakteerit ja sienet hajottavat kuollutta eliötä hapellisessa ympäristössä. Toisin kuin mätäneminen, lahoaminen ei tuota voimakasta, mikrobivaurioille tyypillistä, ummehtunutta hajua.
Jostain kumman syystä sisäkaton panelointi ja höyrynsulku oli uusittu n. 5 vuotta aiemmin, mutta mitään mainintaa kattotuolien kosteusvaurioutumisesta ei ollut korjausurakoitsija tuolloin maininnut. Erikoista tästä tekee se, että yläpohjarakennetta oli pyritty lisätiivistämään tässä yhteydessä uusimalla em. paperihöyrynsulku, korvaamalla se viimeisessä kuvassa näkyvällä muovikalvolla, jota ei oltu kuitenkaan vaivauduttu liittämään ympäröiviin rakenteisiin. Kuten kuvasta näkyy, muovikin on läpeensä homeessa – vauriot olisi pitänyt kyllä havaita, kun sisäkattopanelointia on purettu korjausten tieltä.
Tästä ei voida sanoa oikein muuta kuin, että korjausurakoitsijan osalta tässä on kyse todella törkeästä laiminlyönnistä ja epärehellisyydestä. Kuka tahansa asiansa osaava timpuri nimittäin tajuaa, ettei selkeästi lahoa puumateriaalia tule jättää rakenteisiin ja mainitsee tämän myös ääneen. Kiinteistö on todettujen vaurioiden valossa käytännössä niin huonokuntoinen, ettei sen myyminenkään tule ihan noin vain kyseeseen, asuminen ei rakennuksessa tule kysymykseenkään sisäilman aivan jäätävän kovan mikrobipitoisuuden vuoksi.
Tällä kertaa runsaan 10.000 euron vesikattoremontti meni siis täysin harakoille, sillä rakennus on käytännössä purkukuntoinen. Omistajalle oli kuitenkin myyty remontti varsin klassisilla taikasanoilla, ”kiinteistöstä tulee kuin uutta vastaava”. Kaikkein kamalinta tässä koko yhtälössä oli se, että reklamaatioaika oli mennyt jo aikaa sitten umpeen, minkä lisäksi urakoitsija oli laittanut lapun luukulle, joten minkäänlaisten vahingonkorvausten saaminen asiassa on lähes sula mahdottomuus.
