Meidän ammattilaisten järkeen ei mahdu, että miten tällaista voi Suomen rakennusvalvonnan alaisuudessa tapahtua ja miksi tällaista edes annetaan tapahtua – rakentamisen lainsäädäntö on Suomessa pahasti jämähtänyt jonnekin, korkeintaan 1900-luvun puoliväliin, eikä suoranaisesti väärin ja terveydellekin riskialttiisti rakentamiselle ole käytännössä minkäänlaisia sanktioita. On aika käsittämätöntä, että esim. ajoneuvojen turvalaitemääräyksiä säädellään EU-tasolla asti, mutta rakennusten osalta sääntely ja valvonta on kaikkea muuta kuin yhdenmukaista ja täsmällistä.
Nykyisin, kun kaikkien yhteiskunnallisten asioiden keskiössä pitäisi lisäksi olla myös entistä vahvemmin rakennus-, maanmuokkaus- ja siirtotoimien päästöt ja ympäristövaikutukset, aniharvoin, josko oikeastaan koskaan, otetaan esiin nimenomaan rakentamiseen liittyvät päästöt ja ympäristövaikutukset, jotka ovat aivan jäätävät verrattuna esim. henkilöautoiluun. Globaalilla tasolla betoniteollisuuden aiheuttamat päästöt ovat moninkertaiset verrattuna esim. koko maapallon lentoliikenteeseen – sen sijaan, että ympäristöä kuvitellaan suojeltavan verottamalla tavallisten yksityishenkilöiden talous täysin piloille, tulisi taloudellinen ”ympäristöojennus” kohdentaa nimenomaan niihin tekijöihin, joilla on oikeasti jotain merkitystä yhteiskunnallisesti. Rakentamisen kuivaketjuajatteluakin on rummutettu jo ties kuinka kauan, mutta aina vain saadaan lukea kolossaalisten rakennusprojektien kosteusvauroista. Käsittämätöntä.
Tässä meidän tapauksessamme kyseessä on 70-luvun lopulla valmistuneen omakotitalon kellarikerrokseen sijoitettu märkätila, joka oli n. 10 vuotta vanha, ja jossa nykyisen omistajan kertoman mukaan ajoittain ”haisee home”. Kellerikerroksen ulkoseinät on kauttaaltaan tiukkaa 40v+ betonia, mutta kappas vain, kun kellaritiloja asuinkäyttöön 90-luvulla muutettaessa ei olekaan vaivauduttu huolehtimaan siitä, että myös kellarin ulkovaipparakenteet toimisivat asianmukaisesti, minkä seurauksena valtaosa märkätilan laattapinnoista onkin jo kopoja, eli irti alustastaan. Sanomattakin varmaan selvää, että märkätilat, jotka on suunniteltu kestämään nykyvaatimuksilla 25 vuotta, mutta joka ei kestä kuin korkeintaan 10, on täysin järjetöntä sekä materiaalien että rahan tuhlausta. Kun lisäksi huomioidaan, että laattapintojen valmistaminen edellyttää myös varsin korkeita energiamääriä, koska useimmissa tapauksissa ne sintrataan yhteen sekä lasitetaan, on tätäkin kautta ympäristövaikutus merkittävä – itsekseen alas tippuva laattapinta on käyttökelvotonta roskaa, jota aniharvoin voidaan edes kierrätyskäyttää.
Tässä tapauksessa, kun rakennusta ei ole myöskään lainkaan salaojitettu, eikä toisekseen myöskään perusmuureja vedeneristetty, lämmöneristetty, saatika patolevytetty, mikä olisi vähimmäisvaatimus, jos kellarikerroksia muunnetaan asuin- ja käyttötiloiksi, ovat vauriot ja syntynyt korjaustarvekin täten melkoisen laajoja ja kalliita Perusmuurit ovat tämän vuoksi ympäri vuoden kovan kosteusrasituksen alaisina – rakenne pyrkii tasaamaan siihen kohdistuvaa kosteuskuormaa rakennuksen sisäänpäin, jolloin seurauksena on mm. laattapintojen irtoilu, koska vesihöyryn osapaine laatoituksen takana painaa laatoitusta irti. Eipä sillä, märkätilaa ei oltu vaivauduttu myöskään vedeneristämään, joten tila ei täyttänyt tätäkään vähimmäisvaatimusta, jonka vuoksi laatat pääsivät irtoamaan entistä helpommin.
Kertakaikkisen upeaa oli myös kädenjälki märkätilan läpivientien osalta, kuten toisesta kuvasta nähdään. Käyttövesiputkia varten oli märkätilaan toteutettu aivan järjettömän oloinen kotelorakenne, jonka sisään käyttövesiputket oli ohjattu kääntymään. Tarkoituksena on selkeästi ollut tehdä pinnoiltaan siisti asennus, mutta toteutus on ollut sitten kaikkea muuta kuin pragmaattinen ja järkevä. Kuten kuvasta näkyy, kotelorakenteen sisään pääsee varsin valtoimenaan sisään kosteutta, koska läpivientejäkään ei ole tiivistetty. Kuten arvata saattaa, tilassa ei ole minkäänlaista ilmanvaihtoa, joten vesihöyry hautoo rakenteissa pitkään.
Mutta eipä tässä vielä kaikki. Sen lisäksi, että laattapinnat irtoilevat märkätilan osalta, kaikkien muiden kellarin huonetilojen ulkoseinälinjat on puukoolattu vasten betonipintaa siten, että lattia- ja katonrajoihin on myös lyöty umpinaiset listat, jotka on lisäksi silikonilla tiivistetty lähes ilmatiiviiksi. Puukoolatut kellarin seinät ovat valesokkelin jälkeen lähes yleisin riskirakennetyyppi sekä sisäilmaongelmien aiheuttaja Suomessa. Ongelman muodostaa nimenomaan kellarikerroksen ulkoseinien muodostavan betonipinnan sisäpuolinen kylmyys – sisäilman kosteus kondensoituu betonipintaan ja jää muhimaan koolausten ja betonin väliin. Seurauksena käytännössä lähes aina kosteus- ja mikrobivaurioituminen.
